STAN MOSLEY – No Soul, No Blues
(Dialtone DT 0032/P-Vine PLP-7954/PCD-25354)
1960-luvulla levyttämisen aloittaneen soul-kaartin rivit ymmärrettävistä ja luonnollisista syistä vähenevät, mutta vielä sentään keskuudessamme heistä muutamia vaikuttaa – ja saa myös yhtä ja toista aikaiseksi. Chicagossa 1952 syntynyt Stan Mosley täyttää aloituslauseen kriteerit nipin napin, sillä hänen uransa kerrotaan päässeen toden teolla käyntiin juuri 1969.
Ennen soul- ja eritoten r&b-lauluyhtyevaihettaan kotikaupungissa suosiota nauttineen Benny Sharpin johtaman The Sharpeesin jäsenenä Mosley oli jo toki voimistanut laulajan raamejaan kirkon keskuudessa. Kun sooloura ei ensimmäisellä nykäyksellä ottanutkaan toivotulla tavalla tuulta purjeidensa alle, hän palasikin takaisin seurakunnan ja hengellisen musiikin pariin. Uuden yrityksen aika koitti 1990-luvulla ja huipentui siltä erää albumiin ”The Soul Singer”, vuonna 1998 ilmestyneeseen ensimmäiseen yhteistyön hedelmään Malaco Recordsin kanssa. Kiinnitys maineikkaalla mississippiläisyhtiöllä tietenkin vahvisti Mosleyn nimen painoarvoa, mutta hänen kohtalokseen vaikutti silti muodostuvan ”unohtuminen” omiensa, southern soulblues -rinkien tietoisuuteen.
2000-luvun tasokkaat julkaisut sekä omakustanteina että neworleansilaisen Mardi Grasin ja kalifornialaisen CDS:n kirjoilla ovat pitäneet senioria edelleen kiinni kutsumusammatissaan – ja kiinnostusta on tuntunut riittävän jopa Aasian markkinoilla. Siksi ei ole sattumaa, että myös hänen uusin levynsä, ironisesti nimetty ja nimenomaan sekä soulia että bluesia sisältävä ”No Soul, No Blues” lisensoitiin myös Japanin perinteikkäälle P-Vine Recordsille, joka tarkasti ottaen ennätti tuoda kiekon saataville ennen sen varsinaista amerikkalaisjulkaisijaa Dialtonea.
Mosleyn eräänlainen debyytti “blueslaulajana” hipoo omassa luokassaan napakymppiä. Hänen Bobby Blandin ja kumppaneiden perinteissä kypsytetty laulutyylinsä on ihailtavan eläväistä ja levyn välityksellä aidosti innostuneen oloista. Sessioihin konkari on tuonut useamman omankin kappaleensa, joista ennen kaikkea tyylitelty kitaravetoinen orkesteribluesslovari Undisputed Love todistaa artistin myös hallitsevan kynänkäytön. Lainasektorilla purevaa jälkeä syntyy mm. Howlin’ Wolfin 1970-luvun alun funkahtavammasta bluesista I Smell A Rat, Little Miltonin vuoden 1962 monumentaalisesta Losing Handista sekä Tyrone Davisin tummailmeisestä paatos-soulista A Woman Needs To Be Loved. Hyvin valahtaa sekaan myös vieraileva laulajatar Crystal Thomas, joka duetoi Mosleyn kanssa Wilson Pickettin Stompin sekä Al Greenin vanhan vuoden 1970 Hi-sovituksen tapaan hitaaksi bluesväännöksi loppua kohden prosessoituvan The Temptations -hitin I Can’t Get Next To You.
Austinissa mm. legendaarisen The Texas Horns -puhallinsektion, kitaristi Johnny Moellerin ja hänen rumpaliveljensä Jasonin kanssa äänitetyn sekä Dialtone-pomo Eddie Stoutin tuottaman pitkäsoiton täytyy olla yksi studioteknisesti onnistuneimmista genrensä hengentuotteista viime vuosilta. Kaikenlainen kotikutoisuus ja valitettavan monesti näissä yhteyksissä hyödynnetyistä konetaustoista seuraava velttous loistavat tällä albumilla poissaolollaan. Levyn oikeilla soittimilla soitettujen instrumenttiosuuksien sovitusten ja äänittämisen suhteen on selvästi nähty erityistä vaivaa. Mikäli julkaisu sattuisi jäämään Stan Mosleyn viimeiseksi, hän voisi ainakin vilpittömästi sanoa poistuneen kentältä monessa mielessä voittajana.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2023)
